Osallisuuden lisäämisellä pyritään työmarkkinoiden, hyvinvointivaltion, demokraattisten instituutioiden ja kansalaisjärjestöjen toiminnasta syrjäytettyjen ryhmien aktivointiin ja integrointiin. Osallisuus voidaan kuitenkin saavuttaa monin, jopa toisilleen vastakkaisin keinoin. Tässä artikkelissa esitellään neljä keskeistä osallisuuden tyyppiä ja pohditaan niiden yhteiskunnallista merkitystä.
Osallisuus on positiivisesti sävyttynyt käsite. Osallisuus on usein tavoitteena ohjelmissa ja projekteissa, jotka tähtäävät aktivoimiseen, kotouttamiseen, elämänhallintaan, syrjäytymisen ehkäisemiseen ja integroimiseen. Osallisuuden käsite sopii monenlaisiin käyttötarkoituksiin, mutta sen analyyttinen määrittelykyky on heikko. Tässä artikkelissa jaan osallisuuden neljään alatyyppiin, joiden avulla pystytään täsmentämään osallisuuden erilaisia muotoja sekä niiden välisiä eroja ja vaikutuksia erilaisten toimijoiden ja organisaatioiden toimintaan.
Osallisuus on yleiskäsite jossain toiminnassa tai sosiaalisessa piirissä mukana olemiselle ja vastakohta ulkopuolelle jäämiselle tai jättämiselle (”miks’ mulle täytyi käydä näin, ett’ osattomaks’ onnesta jäin”). Toimijan ja organisaation näkökulmasta osallisuus voidaan kuitenkin saavuttaa hyvin erilaisin tavoin. Osallisuus jossain sosiaalisessa piirissä voi edellyttää toimijan omaa aktiivisuutta ja omatoimisuutta (aktiivisuus), tai toimija voi joutua siihen ilman omaa kiinnostustaan ja pyrkimystään (passiivisuus). Osallisuuden motivoivana voimana ja moottorina voivat olla toimijat itse. Toiminta voi myös olla ulkopuolisen toimijan tai tahon perustamaa tai edellyttämää.
Osallisuus on yleiskäsite jossain toiminnassa tai sosiaalisessa piirissä mukana olemiselle ja vastakohta ulkopuolelle jäämiselle tai jättämiselle.
Osallisuuden käsitetypologia
Ristiintaulukoimalla nämä kaksi muuttujaa, aktiivisuus – passiivisuus sekä motivoiva voima/taho (toimija – muu taho), saadaan neljä osallisuuden alatyyppiä (ks. Siisiäinen 2010; 2014). Kyseessä ovat abstraktit ideaalityypit, jotka esiintyvät käytännössä lähes poikkeuksetta sekamuotoisina.
Kuvion 1 osallisuuden tyypeistä pakottaminen/holhoaminen on diktatuurien ja tyrannioiden hallitseva osallisuuden tyyppi ja kohdistuu kaikkiin kansalaisiin hallitsevaa eliittiä lukuun ottamatta. Kuitenkin totaalisia instituutioita (vankilat, armeijat, fundamentalistiset lahkot) löytyy myös edustuksellisen demokratian yhteiskunnista. Pakottamisen ja holhoamisen tendenssejä hyödynnetään myös niiden useimmissa alajärjestelmissä, esimerkiksi kansalaisten ohjaamisen ja valvonnan järjestelmissä. Pakkovallan alueella toimija on määritelmällisesti passiivinen siinä mielessä, ettei hänen tarvitse omatoimisesti pyrkiä tai suostua vallanalaisuuteen eikä hän myöskään ole pakottavan organisaation luoja tai perustaja.
Mukautuva/suostuva osallisuus on kyseessä silloin, kun toimija ”vapaaehtoisesti” ajautuu tai antautuu mukaan jonkin organisaation, ryhmän, verkoston tai ”uuden heimon” (ks. Maffesoli 1996) toimintaan tai vaikutuksenalaisuuteen. Esimerkiksi muodinmukainen käyttäytyminen voi antaa sitä noudattavalle illuusion omaleimaisesta erottautumisesta ja yksilöllisestä käyttäytymisestä, vaikka hän kulkisikin yhdenmukaisesti muodikkaan joukon kanssa. Muodinmukaisuus kattaa kaikki toiminta-alueet pukeutumisesta ja harrastuksista politiikkaan, uskontoon ja tieteeseen (ks. Simmel 1986).
Aktivoivassa osallistamisessa toimijan oletetaan ottavan aktiivisesti osaa määrätyn tahon, esimerkiksi työvoimahallinnon, terveydenhuollon tai järjestön organisoimaan toimintaan. Päämääränä on yleensä osanottajan voimaannuttaminen kyvykkyyden tai itsetunnon kohottamisen, uusien tietojen ja taitojen opettamisen ja elämänhallinnan parantamisen avulla. Tavoitteena on aktiivinen, osallistuva kansalaisuus, jonka saavuttaminen on mahdollista vain toimintaan osallistuvan omalla myötävaikutuksella. Apukeinoina käytetään ”kansalaisuuden teknologioita: diskursseja, ohjelmia ja muita taktiikoita, joiden tarkoituksena on luoda yksilöistä poliittisesti aktiivisia ja itsehallintaan (self-government) kykeneviä” (Cruikschank 1999). Tämä osallisuuden muoto näyttelee pääosaa useimpien sosiaali- ja terveysalan järjestöjen toiminnassa silloin, kun kyse on haavoittuvien, syrjittyjen ja syrjäytettyjen, vähän taloudellisia, kulttuurisia ja sosiaalisia resursseja (pääomia) omistavien ryhmien tilanteen ja aseman parantamisesta.
Abstrakti ideaalityyppi on tietenkin myös ”aito” osallistuminen. Se on toimintaa, jossa pätevä toimija tietoisesti, itsenäisesti ja vapaasti, riittävällä tiedolla varustettuna päättää osallistua hänen kiinnostuksen kohteitaan tai etujaan optimaalisella tavalla toteuttavaan toimintaan.
"Aito" osallistuminen on toimintaa, jossa pätevä toimija tietoisesti, itsenäisesti ja vapaasti, riittävällä tiedolla varustettuna päättää osallistua hänen kiinnostuksen kohteitaan tai etujaan optimaalisella tavalla toteuttavaan toimintaan.
Toimijan valinnat ovat aina hänen aikaisemman historiansa, toimintataipumuksiksi ja -valmiuksiksi sisäistämiensä kokemustensa sekä yhteiskunnallisten olosuhteiden yhdessä ehdollistamia (ks. Bourdieu 1977). Vapaudenasteissa ja omaehtoisuudessa on kuitenkin vaihtelua. Onnistuneen osallistamisen keskeinen tavoite on vapausasteiden lisääntyminen eli osallistumiseen kykenevien toimijoiden ”tuottaminen”. Ja vaikkei ”aidon” osallistumisen ihannetta todellisuudessa saavutettaisikaan, sitä on mahdollista lähestyä toimimalla yhdessä valittujen intressikumppaneiden kanssa. Osallistumisen ihannetyyppiä lähelle tulevat demokraattiseen, yhteisestä pohdinnasta ja tasavertaisten toimijoiden vuorovaikutuksesta nousevat liikkeet ja yhdistykset. On perusteltua väittää, että toimija voi kokea omakseen vain sellaisen sosiaalisen piirin tai yhteiskunnan, johon hän osallistuu omasta kiinnostuksesta.
Osallisuus ja yhteiskunta
Toimiva demokratia voi perustua vain kansalaisten osallistumiselle vapaaehtoisiin yhteenliittymiin ja niiden toiminnasta syntyvälle – usein epävakaallekin – yhteisymmärrykselle. Vapaa, puntaroitu osallistuminen edellyttää, että toimijoilla on valittavanaan heidän kiinnostuksensa kohteita tai etujaan toteuttavien osallistumiskanavien joukko, ja että he pystyvät, niin päättäessään, esteittä perustamaan uusia liikkeitä ja yhdistyksiä.
Toimiva demokratia voi perustua vain kansalaisten osallistumiselle vapaaehtoisiin yhteenliittymiin ja niiden toiminnasta syntyvälle – usein epävakaallekin – yhteisymmärrykselle.
Osallisuuden eri tyyppejä mahdollistavat organisaatiot toimivat rinnakkain, muuttuvina ja muutokselle alttiina. Yhteiskunnan vapauden, hyvinvoinnin ja demokraattisuuden tason mittarina voidaan käyttää sitä, miten osallisuudet jakautuvat typologian neljää tyyppiä edustavien yhteenliittymien kesken. Hyvinvoivissa yhteiskunnissa huomattava osa niin kansalaisyhteiskunnan organisaatioista kuin julkisen sektorin instituutioistakin tuntuu omilta kansalaisten osallistuessa niiden kommunikaatioon ja päätöksentekoon. Vain erilaisen (kevyen ja vahvan) osallistumisen kautta poliittinen järjestelmä voi saavuttaa aidon konsensuksen ja legitimiteetin.
Hyvinvoivissa yhteiskunnissa huomattava osa niin kansalaisyhteiskunnan organisaatioista kuin julkisen sektorin instituutioistakin tuntuu omilta kansalaisten osallistuessa niiden kommunikaatioon ja päätöksentekoon.
Kansalaisten osallisuudesta erilaisissa kansalaisyhteiskunnan yhteenliittymissä, julkisissa instituutioissa ja yksityisen sektorin verkostoissa riippuu, millaiseksi he kokevat yhteiskunnan. Luokkayhteiskunnissa eri luokkiin kuuluvat osallistuvat omien organisaatioidensa toimintaan ilman luokkarajat ylittäviä yhteisiä osallistumiskanavia ja verkostoja. Hierarkkisten valtarakenteiden varassa toimivissa organisaatioissa, esimerkiksi puolueissa ja harvainvaltaisissa järjestöissä, potentiaalisten rivijäsenten osallistumisen mahdollisuudet voivat olla näennäisiä ja yhteiskunnalliset valta-asemat voivat pahimmillaan uusiintua niiden sisällä. Silloin vaikutusmahdollisuutensa heikoiksi arvioivat järkevät toimijat torjuvat jäsenyyden tai äänestävät jaloillaan ja kieltävät viisaasti tukensa sellaiselta organisaatiolta.
Massayhteiskunnasta voidaan puhua silloin, kun ylimpien ja alimpien yhteiskuntakerrostumien jäsenillä ei ole välittäviä yhteisiä yhdistysmuotoisia tai muita keskustelu- ja päätöksenteon foorumeita. Pelkistettynä massayhteiskunnassa on toisaalla omien ongelmiensa ympärillä pyörivien kansalaisten hajanainen joukko, toisaalla siitä vieraantuneiden eliittien muodostama luokkakerrostuma. Sellaisessa yhteiskunnassa on yleensä myös laaja joukko päätöksenteosta ja siihen liittyvästä kommunikaatiosta syrjäytettyjä.
Verkostot osallistumisen edistäjinä
Tasa-arvoiseen osallistumiseen pohjautuvissa yhdistyksissä asioiden merkityksestä ja tarkoituksesta voidaan keskustella kriittisesti sekä luoda vaihtoehtoisia ideoita, ehdotuksia ja vaatimuksia. Parhaimmillaan keskustelu voi johtaa aitoon konsensukseen erilaisessa asemassa olevien toimijoiden välillä. Nykyisin erilaiset internet-pohjaiset verkostot ja yhteisöt voivat syrjäyttää tai täydentää kasvokkaiseen kommunikaatioon perustuvaa yhdistystoimintaa. Verkostomuotoinen osallistuminen on vaivatonta eikä vaadi runsasta kulttuurista tai sosiaalista pääomaa. Sen avulla haavoittuvassa asemassa olevilla, esimerkiksi syrjittyihin vähemmistöihin kuuluvilla ja hajallaan asuvilla ryhmillä on mahdollisuus mielipiteenvaihtoon ja kannanilmaukseen. Verkostot ovat myös osoittautuneet käyttökelpoiseksi välineiksi aktivistien rekrytoinnissa ja vakuuttamisessa.
Internet-pohjaiset verkostot mahdollistavat mielipiteenvaihdon myös haavoittuvassa asemassa oleville, esimerkiksi syrjittyihin vähemmistöihin kuuluville ja hajallaan asuville ryhmille.
Kuitenkin niissä on myös massayhteiskunnan piirteitä: keskustelu erilaisessa asemassa olevien, erilaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia näkemyksiä omaavien välillä ei useimmissa kokeiluissa ole onnistunut hyvin. Verkostoissa on myös usein valtakeskittymiä ja monesti niissä tapahtuvaa kommunikaatiota kontrolloi hyvin pieni ryhmä, johon kuuluu mahdollisesti vain yksi prosentti osallistujista. Tällaisissa tapauksissa verkostojen demokratiavaikutukset voivat jäädä kuvitteellisiksi, vähäisiksi tai olemattomiksi. Verkostojen mobilisointimahdollisuudet ovat myös osoittautuneet rajallisiksi, erityisesti sellaisten ryhmien keskuudessa, joilla on vähän taloudellisia, kulttuurisia ja sosiaalisia resursseja. Parhaimmillaan yhdistykset ja verkostot voivat työnjaollisesti, toisiaan täydentämällä edistää demokratiaa ja hyvinvointia.
Yhdistykset ja järjestöt osallisuuden ja osallistumisen luojina
Demokratian vahvistamisessa ja vaikutusmahdollisuuksien luomisessa kansalaisyhteiskunnan liikkeillä, yhdistyksillä, järjestöillä ja verkostoilla on ratkaiseva asema.
Ensiksikin ne voivat jatkaa elinkelpoisia ja luoda uusia toimijalähtöisiä osallistumisen foorumeita. Sadan tuhannen suomalaisyhdistyksen joukkoon mahtuu heiveröistenkin kiinnostuksen kohteiden ja asioiden ajajia. Liikkeet ja verkostot pystyvät omalta osaltaan puuttumaan yhteiskunnan ajankohtaisiin ongelmiin sekä pitämään huolta yhdistyslaitoksen uudistumisesta.
Demokratian vahvistamisessa ja vaikutusmahdollisuuksien luomisessa kansalaisyhteiskunnan liikkeillä, yhdistyksillä, järjestöillä ja verkostoilla on ratkaiseva asema.
Toiseksi liikkeet ja yhdistykset ovat välineitä, jotka auttavat (potentiaalisia) jäseniään muuttumaan objekteista subjekteiksi, osallisista osallistujiksi, itsensä tuottajiksi aktiivisina kansalaisina. Tässä tehtävässä kansalaisyhteiskunta ja hyvinvointivaltio täydentävät toisiaan. Hyvinvointivaltio luo välttämättömiä edellytyksiä aktiivisten, toimintakykyisten kansalaisten kasvamiselle. Koulutetut, kansalaistoiminnan arvon ymmärtävät kansalaiset kykenevät puolestaan, niin yksilöinä kuin liikkeiden ja yhdistysten jäseninäkin, kritisoimaan kohtaamiaan hyvinvoinnin ja demokratian ongelmia sekä esittämään niihin uusia ratkaisuja.
Kolmanneksi liikkeet ja yhdistykset ovat tärkein osatekijä tasa-arvon ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan kehittämisprosessissa. Usein juuri heikossa rakenteellisessa asemassa olevien ryhmien kiinnostuksen kohteita ja asioita ajavat vapaaehtoisorganisaatiot voivat muistuttaa taloudellista, kulttuurista ja sosiaalista pääomaa hallitsevia ryhmiä siitä, että osallistumisen tasa-arvolla on kaksi erottamatonta puolta: mahdollisuuksien ja edellytysten tasa-arvon ihanteet. Muodollisesti yhtäläiset osallistumisen oikeudet, kuten yhdistymisvapaus ja yhdistyksiin liittymisvapaus, ovat vasta ensimmäinen askel osallistumisen ja vaikuttamisen tasa-arvon toteutumiseen. Tämä on välttämätön, muttei riittävä ehto osallistumisen tasa-arvolle.
Liikkeet ja yhdistykset ovat tärkein osatekijä tasa-arvon ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan kehittämisprosessissa.
Kansalaisyhteiskunnan organisaatiot ovat ratkaisevassa asemassa määritettäessä haavoittuvassa asemassa ja syrjäyttämisvaarassa olevien ryhmien poliittisen kansalaisuuden (siis osallistujiksi tulemisen) tasa-arvoisia edellytyksiä ja mahdollisuuksia koko yhteiskunnassa. Perusedellytys on, että yhdistysten, järjestöjen ja liikkeiden omat hallinta- ja valtarakenteet sekä organisaatiokulttuuri ovat sellaisia, että vähäiset kulttuuriset, sosiaaliset ja taloudelliset resurssit omaavat yksilöt kykenevät toteuttamaan niissä omia kiinnostuksen kohteitaan ja tavoitteitaan luontevalla tavalla. Syynä uusin jäsenten puuttumiseen ei useimmiten ole potentiaalisen kysynnän puute. Kyse on pikemminkin siitä, ettei järjestöjen tai puolueiden tarjoama sisältö vastaa toivotun jäsenistön tarpeita.
Lopuksi
Historian eri vaiheissa heikot toimijat ovat organisoitumalla kyenneet muuttamaan lukumääräänsä laaduksi eli poliittiseksi voimaksi. Liikkeet ja verkostot ovat hyviä kasvattamaan uusia aktivisteja tai reagoimaan julkisesti yhteiskunnan ongelmatilanteisiin. Internet-verkostojen aikakaudellakin yhdistykset ja järjestöt ovat korvaamattomia suurten äkillisten kriisien tai myllerrysten synnyttämien ongelmien hoitamisessa ja hallinnassa, kuten syksyllä 2015 kehittyneen turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien tulvan hallitseminen hyvin osoittaa.
Liikkeiden ja yhdistysten uudistusehdotusten ja -vaatimusten avulla hyvinvointivaltio ja demokratia ovat parhaimmillaan kehittyneet kansalaislähtöisesti.
Yhdistyksiä ja järjestöjä tarvitaan myös jalostamaan lyhytkestoisista, hajanaisista liikehdinnöistä pysyväisluonteisia rakenteellisia ratkaisuja hyvinvoinnin, tasa-arvon ja demokratian ongelmiin. Liikkeiden ja yhdistysten uudistusehdotusten ja -vaatimusten avulla hyvinvointivaltio ja demokratia ovat parhaimmillaan, huippuhetkinään, kehittyneet kansalaislähtöisesti. Sitä kautta on myös kyetty laajentamaan osallistujien joukkoa uusiin luokkakerrostumiin.
Kirjoittanut: Martti Siisiäinen, professori emeritus, sosiologia, Jyväskylän yliopisto
Julkaistu alunperin Suuntaaja-verkkolehdessä 3/2015
Lähteet ja lisätietoja
Bourdieu, Pierre (1977). Outline of a Theory of Practice. New York: Cambridge University Press.
Cruikschank, Barbara (1999). The will to empower. Democratic Citizens and other Subjects. Ithaca and London: Cornell University Press.
Della Porta, Donatella; Hänninen, Sakari; Siisiäinen, Martti & Silvasti, Tiina (Eds.) (2015). The New Social Division: Making and Unmaking Precariousness. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Lempiäinen, Kirsti; Silvasti, Tiina (toim.) (2014). Eriarvoisuuden rakenteet : Haurastuvat työmarkkinat Suomessa. Tampere: Vastapaino, s. 91-125.
Maffesoli, Michel (1996). The Time of the Tribes. The Decline of Individualism in Mass Society. London: SAGE .
Siisiäinen, Martti (2010). Osallistumisen ongelma. Kansalaisyhteiskunta vol.1, nro 1, s. 8-40.
Siisiäinen, Martti (2014). Four faces of Participation. Teoksessa: Aila-Leena Matthies & Lars Uggerhøj (Eds.). Participation, Marginalization and Welfare Services. Concepts, Politics and Practices. Furnham: Ashgate, s. 29-46.
Simmel, Georg (1986). Die Mode. Teoksessa: Simmel, Georg: Philosophische Kultur. Berlin: Klaus Wagenbach.
