Nykyisellä asumispalvelujärjestelmällä pystytään tukemaan osaa mielenterveyskuntoutujista hyvin. Paljon asumispalveluja kuluttavilla kuntoutujilla on sen sijaan monia ongelmia, joihin tulisi etsiä ratkaisuja lisäämällä turvallisuuden tunnetta, kehittämällä uusia tukemisen keinoja sekä verkostoitumalla.
Asumispalvelusäätiö ASPAn Mielenterveyskuntoutujien asuminen 2010 -hankkeessa tarkasteltiin mielenterveyskuntoutujien asumisen nykytilaa Suomessa. Selvityksen tavoitteena oli koota mielenterveyskuntoutujien asumisen asiantuntijoiden näkemyksiä yhteen ja tuottaa käytäntöön sovellettavaa tietoa erilaisten asumisratkaisujen tarpeista asumis- ja tukipalvelujen suunnittelun ja kehittämisen tueksi. Selvitys luo myös pohjaa mielenterveyskuntoutujien asunto-ohjelman laatimiselle.
Selvitys on toteutettu yhteistyössä mielenterveysjärjestöjen, Asumisen rahoitus- ja tutkimuskeskuksen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sekä Ympäristöministeriön ja Sosiaali- ja terveysministeriön kanssa. Selvityksessä kartoitettiin sähköisellä kyselyllä asumispalvelujen tuottajien, kuntien sosiaalityöntekijöiden, psykiatristen sairaaloiden ja sairaalaosastojen työntekijöiden näkemyksiä mielenterveyskuntoutujien asumisesta. Mielenterveyskuntoutujien omaa näkökulmaa asumisesta on selvitetty haastatteluin.
Tässä artikkelissa keskityn Mielenterveyskuntoutujien asuminen 2010 -hankkeen yhteen osa-alueeseen, mielenterveyskuntoutujien omien asumiskokemusten kuvaamiseen. Tarkastelen kuntoutujien haastattelujen analyysin tuloksena syntyneitä asumispolkujen kuvauksia ja arvioin näiden pohjalta asumisen palvelujärjestelmän toimivuutta.
Asumisen palvelujärjestelmä
Asumisen palvelujärjestelmän muodostaa laajasti määriteltynä valtionhallinnon ohjausjärjestelmä ministeriö- ja aluehallintotasolla, sosiaali- ja terveydenhuolto palvelujen järjestäjänä kuntatasolla sekä asumispalvelujen tuottajat julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin tasolla. Mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu asumispalveluiden järjestelmä on portaittainen ja jakautuu asumisen tuen määrän mukaan:
- tehostettuun palveluasumiseen, jossa tukea on saatavilla ympärivuorokauden,
- palveluasumiseen, jossa tuki on määritelty annettavaksi päiväaikaan,
- tuettuun asumiseen, joka voidaan järjestää omassa asunnossa tai tukiasunnossa.
Asumispalvelujärjestelmä on nykyisessä muodossaan syntynyt 1990- luvulta alkaen. Palvelujärjestelmän tavoitteena on kuntoutujan toimintakyvyn säilyminen ja kohentuminen siten, että kuntoutumisen myötä kuntoutuja siirtyy yhä itsenäisempään asumiseen. Asumisen yhteydessä järjestetty tuki on luonteeltaan kuntoutumista edistävää ohjausta, neuvontaa tai muuta suunnitelmallista tukea. Tässä yhteydessä haastateltujen mielenterveyskuntoutujien kertomuksissa on kuvauksia myös nykyistä järjestelmää edeltäneiltä vaiheilta.
Asumispolku kuntoutumista kuvaavana tekijänä
Asumispolkumetaforaa ovat 2000-luvun alusta käyttäneet useat kansainväliset asumisen ja asunnottomuuden tutkijat (Johnson 2010). Asumispolku (housing pathway) antaa laajan käsityksen sosiaalisista ja institutionaalisista rakenteista sekä henkilökohtaisista tekijöistä, jotka vaikuttavat ihmisen asumiskokemuksiin (Clapham 2005).
Tässä artikkelissa asumispoluksi mielletään mielenterveyskuntoutujan asumishistoria, joka sisältää asumisen tukemista ja kuntoutumista. Kuntoutumisen yleisenä päämääränä on paras mahdollinen tasapaino kuntoutujan omien fyysisten ja psykososiaalisten toimintaedellytysten ja -tarpeiden sekä hänen toimintaympäristönsä välillä (Kettunen ym. 2006, 16). Kuntoutuminen voi tuottaa voimaantumista, elämänhallintaa sekä parempaa toimintakykyä ja terveyttä.
Voimaantuminen lähtee ihmisestä itsestään ja sen ydinsisältöjä on muun muassa vapauden tunne, arvostuksen, itseluottamuksen ja myönteisyyden tunne. Ympäristö voi joko vahvistaa tai heikentää voimaantumista. (Siitonen 1999.) Psykiatrinen sosiaalityö parhaimmillaan tukee asiakkaan voimaantumista sekä yksilötasolla että yhteisö- ja yhteiskuntatasolla (Antikainen-Juntunen 2005).
Haastatteluaineisto ja analyysi
Aineisto koottiin avoimilla haastatteluilla, joissa kysyttiin kuntoutujien omia näkemyksiä asumisestaan ja kuntoutumisestaan sairastumisen jälkeen. Haastateltavat täyttivät ennen haastattelua senhetkistä asumis- ja terveydentilannetta selvittävän kyselylomakkeen. Haastattelua varten näytettiin paperille piirrettynä asumispolkumetafora, joka määritteli polun aluksi sairastumisen ja aikajanalle pyydettiin joko kirjoittamaan tai muistelemaan asumisratkaisuja ja niihin liittyvää tukea ja kuntoutumista. Mielikuvan avulla haastateltavat pystyivät tuottamaan vapaasti kronologisesti etenevän kertomuksen kokemuksistaan.
Haastatteluun osallistui 21 mielenterveyskuntoutujaa, joiden keski-ikä oli 38 vuotta. Nuorin oli 16-vuotias ja vanhin 63-vuotias. Nuorten aikuisten (18-25 vuotta) osuus oli yli puolet (n=12). Naisia oli 10 ja miehiä 11. Haastateltavat olivat sairastuneet keskimäärin 23-vuotiaana.
Suurin osa asui haastatteluhetkellä yksin joko asumispalveluyksikössä tai omistus- tai vuokra-asunnossa. Kaksi henkilöä asui kumppaninsa kanssa omassa asunnossa. Yleisin asunto oli yksiö.
Aineisto analysoitiin fenomenografisen analyysin menetelmällä. Fenomenografisessa tutkimuksessa pyritään kuvaamaan ihmisten kokemuksia ja käsityksiä asioista systemaattisesti ja siten kuin tietty ryhmä ihmisiä käsittää ilmiön kohteen sisällön (Niikko, 2003). Kuntoutujien samankaltaiset kokemukset yhdistettiin yhdeksi asumispoluksi. Yhteensä saatiin neljä toisistaan poikkeavaa asumispolkua, jotka nimettiin. Tyypittelyn avulla voidaan havaita, miten asumispolut etenevät ja minkälaista vaihtelua niiden välillä on.
- Prosessin mukainen polku (n=10)
- Asumispalvelujen suurkuluttajien polku (n=4)
- Oman polun kulkijat (n=4)
- Polun varrelle unohtuneet (n=3)
Henkilöllisyyden turvaamiseksi haastateltujen asumispolkujen kuvauksissa käytetään keksittyjä nimikirjaimia. Haastatteluaineiston ollessa pieni ei haluta myöskään tuoda esille haastateltavan sukupuolta.
Prosessin mukainen polku
Prosessin mukaisella polulla kuntoutujat etenevät suoraviivaisesti palvelusuunnitelman mukaisesti ja he saavat myös asumispalvelut joustavasti. Palvelujärjestelmän kannalta he ovat ihannetyyppejä. Heillä ei ole ennen sairastumistaan ollut suurempia elämänkriisejä tai erityisiä vaikeuksia. Heillä on taustalla turvaverkko, joka tukee kuntoutumista eri vaiheissa. He tunnistavat omat ongelmansa ja osaavat pyytää apua. Prosessin mukaisten kulkijat palaavat opiskelemaan tai työelämään n. 4-5 vuoden aikana. He saavat apua pääasiassa omaisilta ja ystäviltä henkisesti ja taloudellisesti. Seuraava kertomus on tyypillinen esimerkki prosessin mukaisesta polusta:
EV jäi parikymppisenä työttömäksi armeijan jälkeen. Rahanpuutteessa hän alkoi tehdä pikku vippejä yhä enemmän. Elämää oli vaikea hallita, jolloin hän alkoi sairastaa ”kunnolla” ja joutui psykoosin vuoksi sairaalaan. EV palasi sairaalasta takaisin tyttöystävänsä luokse heidän yhteiseen asuntoon. Seurasi syvä masennus, eikä hän jaksanut oikein ottaa osaa mihinkään asioiden hoitoon” olin vähän niinku hoidokkina siinä”, EV kuvaa. Lopulta tuli ero ja EV muutti asumaan vanhempiensa luo. Sieltä hän joutui kolmeksi kuukaudeksi sairaalaan, josta lääkäri ehdotti siirtymistä asumispalveluyksikköön. EV pääsi tutustumaan paikkaan ja hänestä muutto tuntui hyvältä idealta. Hän kuvaa asumistaan seuraavasti:
”(…) ehkä se yhteisöllisyys, täällä on paljon muita asukkaita ja tehdään niiden kanssa paljon kaikkee ja olen saanu uusia kavereita täältä ja sellaisia hyviä kavereita, joiden kanssa voi jutella ja jakaa vähän näitä iloja ja suruja (…)”. Nyt EV on siirtymässä omaan vuokra-asuntoon ja hänellä on tukena säännölliset avokäynnit psykiatrille. Lisäksi hän käy psykiatrian klinikan kuntosalilla. Suunnitelmissa hänellä on jatkaa kesken jääneitä opintojaan.
Kuten EV:n tarinasta käy ilmi, prosessin mukaisten kulkijoiden asumiseen liitetty tuki on yleensä ollut tarpeen mukaista, jolloin sillä saadaan myös muutosta aikaan. Palvelujen saatavuudessa ja tarjonnassa on kuitenkin suuria eroja. Haastatellut kertoivat, että heidän siirtymisensä asumisyksiköstä toiseen ja sitä kautta kuntoutumisensa helpottui, mikäli työntekijät tunsivat seuraavan asumisyksikön tai paikan olosuhteet ja jos he itse saivat mahdollisuuden tutustua paikkaan ennen päätöstä ja muuttoa.
Asumispalvelujen suurkuluttajien polku
Asumispalvelujen suurkuluttajien polkuun sijoittuvilla mielenterveyskuntoutujilla on hyvin paljon lyhyitä sijoituksia kuntoutuskoteihin tai erilaisiin asumisyksiköihin. Heistä useat ovat käyttäneet myös päihteitä. Monien ongelmien rinnakkainen hoitaminen on heidän kohdalla vaikeaa.
VL kertoo asuneensa lähinnä kavereiden luona parikymppisenä. Pian tämän jälkeen hän joutui kolmeksi vuodeksi vankilasairaalaan. Päästyään vapaaksi hän muistaa olleensa ainakin kolmessa eri kuntoutuskodissa lyhyitä jaksoja kerrallaan. Päihteisiin retkahtaminen vei VL:n pelastusarmeijan asuntoon muutamaksi kuukaudeksi ja sieltä taas sairaalaan. Hän arvelee olleensa sairaalassa tuolloin vuoden verran. Kahden kuntoutuskodin ja kahden vuoden kulutta hän oli taas sairaalassa vuoden. Nykyisessä kuntoutuskodissa hän on ollut jo neljä vuotta. Joissakin kuntoutuskodeissa VL on tavannut muita päihteitä käyttäviä asukkaita ja tämä on usein johtanut siihen, että hän on itsekin retkahtanut. VL pohtii kertomuksessaan, mikä häntä olisi asumispolun varrella auttanut:
”(…) et tota täällä on aika vapaata kyllä (…) tärkein sääntö varmaa on, ettei tuu kännissä tänne ja pärjää (…) tai pitäis tehdä jotain järkevää, mennä työkokeiluun ja sellasta (…) no se antabus, mä en osannu nähdä sitä, et mul on ongelmia alkoholin kanssa (…)”.
VL:n asumista häiritsee oman ahdistuksen lisäksi toisten asukkaiden sairaudet ja ongelmat. Yhteisessä huoneessa toisen kanssa asuminen tuo esille riitoja ja hyväksikäyttöä. Nykyisestä omasta tukiasunnosta hän haluaa pitää kiinni, koska se auttaa selviytymään päihteiden sekakäytöstä:
”(…) sellaisia bileitä tai illan alottajaisia en suostu pitään (…) että en mä rupee siellä ottaan ja pilaan tätä mahdollisuutta (…)”.
Pitkään jatkuva kuntoutuminen ja usein toistuva muuttaminen asumisyksiköstä toiseen lisää kuntoutujan epätietoisuutta omasta tulevaisuudestaan.
Haastatellut asumispalvelujen suurkuluttajat ovat olleet tuettujen asumispalvelujen ja laitosten piirissä yli 10 vuotta. Ongelmana he kokevat, etteivät kuntoutuskodit tai asumisyksiköt pysty riittävästi tukemaan heitä. He kertovat myös, että sosiaalinen turvattomuus ja luottamuksen puute toisiin ihmisiin vaikeuttaa heidän kuntoutumistaan. Useimmat jakoivat asunnon toisen kanssa, minkä he kokivat haittaavana. Kriittisiä kokemuksia olivat sosiaalisiin suhteisiin liittyvä epäluottamus, riidat ja väkivaltaisuus. Myös ennakoimattomat, kuntoutujaa kuulematta tapahtuvat siirrot eri asumispaikkojen välillä saavat aikaan takapakkia kuntoutumisessa. Pitkään jatkuva kuntoutuminen ja usein toistuva muuttaminen asumisyksiköstä toiseen lisää kuntoutujan epätietoisuutta omasta tulevaisuudestaan.
Oman tien kulkijat
Oman tien kulkijoiden kertomuksissa elämä on ”vauhdikasta”. Yleisimmin vauhdikkuutta pidetään nuoruuteen kuuluvana ja sitä se oman tien kulkijoilla onkin. Kotoa lähdetään nuorena maailmalle etsimään uusia ihanteita ja boheemielämää. Haastateltujen kertomuksista käy ilmi erilaisia riskejä mielen sairastumiseen ja elämän hallitsemattomuuteen.
Kolmekymppinen PE karkasi lapsuudenkodistaan 15-vuotiaana, kiersi vuoden verran ympäri maata kuuntelemassa mielibändin esiintymisiä majoittuen kavereilla, roskiksissa tai ”sit hengattii koko yö kaupungilla kävelemässä rinkiä”, PE kuvaa. Pian PE joutuu SPR:n turvataloon, josta hänet ohjataan takaisin kotipaikkakunnalle. PE saa sosiaalivirastosta avohuostaanottopäätöksen sekä paikan jälkihuoltoyksikköön. Tämän jälkeen hän pääsee 17-vuotiaana omaan tukiasuntoon ja sieltä edelleen opiskelemaan pieneen maalaiskuntaan Pohjanmaalle. PE muuttaa opiskelija-asuntolaan, jossa asuminen vaihtuu eri porukoissa. Viikonloput kuluvat eri puolilla Suomea bändejä seurailemassa. Rahaa kuluu matkusteluun ja konserttilippuihin. Ruokaan rahaa ei riitä ja syömistä tulee laiminlyötyä.
”Varmaan mä oon sairas koko ikäni ollut, mut varmaan mul on 2002 diagnosoitu vaikee masennus (…). Eiku pakkoneuroosi (…) vissiin (…) opiskellessa (….). Mulla myöhemmin diagnosoitii, että mulla oli aika pahat syömishäiriöt sillon (…)”.
PE:n elämä jatkui opiskelun ja sairaalan välillä. Joskus opiskelu sai sellaiset mittakaavat, että sitäkin oli pakko rajoittaa. Opiskelija-asunnosta käsin PE kävi terapiassa ja hän sai apua myös opinto-ohjaajalta ja opettajilta. PE:n oli vaikea hallita elämäänsä ja koulunkäyntiään. Moniammatillinen yhteistyö ja tuki puuttui opiskelusta ja aikataulujen suunnittelusta.
”kansanopistonopistoon (…). Ja sit asuin opiston asuntolassa. Et siitä asti mä olin siellä opiskellu aina katkonaisesti (…)”. PE:n sairaus paheni ajoittain asuntolassa. ”(…) aika paha, et mä hengailin just netissä kaiket yöt, yritin nukkua välissä, tosiaan (…) välillä (koulutehtäviä) vähennettii ja sit taas heti kun mä innostuin jossain vaiheessa, ni sit mä taas otin (kursseja) liikaa ja sit niitä taas kevennettii (…). Et mul oli koulu katkastu, enkä saannu tehdä koulutehtävii (…). Mut sillee ihan hyvä, että se meni taas poikki (…)”.
Mielenterveyskuntoutujia autetaan erilaisten projektien kautta. Projekteihin halutaan kokeilu- ja kehittämismielessä sellaisia osallistujia, joiden kuntoutuminen on erityisen vaativaa tai joille ei ole palveluja tarjolla. Projektit korvaavat toisinaan myös kunnan normaaleja sosiaalipalvelun tehtäviä. Lyhytkestoiset projektit eivät rytmity aina kuntoutujan tarpeiden mukaan, vaan projektissa edetään projektin ehdoin. PE sai mahdollisuuden osallistua kahteen eri projektiin, joiden merkitystä hän itse miettii seuraavasti:
”(…) täällä alko semmonen A-projekti, josta tultii sit käymään kerran viikossa (…). Ne katto vähän paikkoja ja autto siivoomisessa (…). Se tavaroitten laittaminen johonki paikkaan oli aina aika turhauttavaa (…). Mä tykkään, että asiaton esillä, sillon ne on niinku olemassa (…)”. Toinen projekti jää kesken. ”(…). Mä alotin I-ryhmässä käynnin. Se on mielenterveyskuntoutujille tämmönen, sanotaan, että yritetään kuntouttaa työhön tai opiskelemaan (…). Mä olin siinä suunnillee vuoden, asuin, sit tuli psykoosi (…)”.
Ulospäin näyttäytyvä aktiivisuus tuo elämään lisää tehtäviä, joihin oman tien kulkijat osallistuvat innokkaasti. He ovat uupumuksen kierteessä ja diagnoosin tekeminen on lääkäreille vaikeaa. Opiskellessaan PE saa tehtäväkseen vaativia projekteja, kunnes hän alkaa tuntea ääretöntä väsymystä kaikkeen. Syytä väsymykseen selvitetään terveyskeskuksessa ja opiskelijaterveydenhuollossa:
”Sielki ruvettii sitä kakssuuntasta mielialahäiriöö jotenki pyörittämää. Kauheen diagnoosikeskeistä se on muutenki. Et mua alko jo siinä vaiheessa aika paljon ärsyttää se diagnoosin metsästys. Kun oli kaikki ADHD:t ja masennukset ja kaikki. Mut sielt sai sitte vaihtuvia lääkäreitä. Ja sielt sai lähetteen terapiaan sit jossain vaiheessa (…)”.
Oman polun kulkijoiden riskitekijät sairastumiseen ovat vaikeasti ennakoitavissa.
Oman polun kulkijoiden riskitekijät sairastumiseen ovat vaikeasti ennakoitavissa. Yhteistä heille on kuitenkin keskittymättömyyden, rauhattomuuden ja pakonomaisuuden ilmeneminen ennen varsinaista sairastumista. Ennakoivaa elämäntaitojen tukemista tulisi lisätä yhteistyönä nuorisotyöntekijöiden, opettajien, kuraattoreiden sekä nuorille suunnattujen asuntoloiden ja asumisyksiköiden toimijoiden kanssa.
Polun varrelle unohtuneet
Polun varrelle unohtuneita edustavat ne mielenterveyskuntoutujat, joiden asunnoksi on vakiintunut sairaala tai tehostetun palveluasumisen yksikkö tai vastaava, vaikka heillä olisi edellytyksiä kevyemmin tuettuun ja itsenäisempään asumiseen. Tähän ryhmään kuuluvat myös ne, jotka ovat fyysisesti monivammaisia, mutta joiden psyykkiset ongelmat jäävät hoitamatta.
TS on nelikymppinen ja hänen elämästään on lähes puolet kulunut erilaisissa sairaaloissa ”(…) Ne lähetti mut s-na vieköön vaikeehoitosena toiseen sairaalaan, missä mää olin kaikkiaan kaheksan vuotta (…)” TS kokee hoidossa monenlaista kohtelua, mutta hän on pitkän ajan kuluessa kokenut myös hoidon muuttuneen:
”ja siel oli uudistunu, nuorempi henkilökunta ja nuoria ihmisiä, niin se oli ihan eri se meininki (…) kukaan potilas enää ei ollu mikään lude (…)”. TS:n sairaalakaveri ottaa yhteyttä ja kannustaa häntä ottamaan yhteyttä hoitajiin päästäkseen sairaalasta muualle. ”(…)eikä siin menny parii kuukaut enempää, ku mä löysin sielt S:tä itteni, ja se oli tosiaan ihan mahtava homma, ihan mieletön, ihan todella siisti omakotitalo(…) huoneet jokaisella, omat (…)”. TS:n asumispolku kulkee onnelliseen ratkaisuun muutaman vuoden kuluttua: ”Siellä mä olin sit nelisen viitisen vuotta, ja sitten sinne tukiasuntoon. Et niinku palvelukodin jälkeen jos laskee sen tukiasunnon, ja tän nykyisen mis mä asun, nää molemmat (…)tulee tasan kolme sitten vuotta omillaan (…)”.
JS on hieman yli neljäkymmentä. Hän on periaatteessa tyytyväinen asumiseensa vaikeavammaisten palvelutalossa, missä hänen fyysiset rajoitteensa on hyvin huomioitu ja hän saa tukea liikkumiseen sekä aktiviteetteihin osallistumiseen. Hän muistaa saaneensa ensimmäisen psykoosin jo ennen murrosikää ja elämä jatkui nuorena aikuisena opiskelun, sairaalan ja asuntolan kierteessä. Koska hänen fyysiset vammansa ovat ulospäin näkyviä, jäivät psyykkiset vaikeudet huomioimatta. Edelleenkin hän tuntee psyykkisen tuen olevan riittämätöntä ja jääneensä mielenterveysongelmiensa kanssa yksin.
Noin puolet haastatelluista kertoo, että heille ei ole tehty kuntoutus- tai palvelusuunnitelmaa. Lisäksi mukana oli useita, jotka eivät olleet varmoja tai tietoisia oliko suunnitelma ajan tasalla. Tämän kaltainen suunnitelmallisuuden puute lisää kuntoutujien epätietoisuutta omasta tilanteestaan ja hidastaa kuntoutumista. Erityisesti polun varrelle unohtuneet hyötyisivät säännöllisistä palvelusuunnitelmien päivittämisistä. Kuntoutujia tulisi myös kuulla enemmän asumisratkaisuista ja palveluista päätettäessä. Haastateltavista 35 % kertoi, ettei ole saanut vaikuttaa omaan asumiseensa.
Pohdintaa
Asumispolkumetaforan avulla voitiin tunnistaa kuntoutujien vaihtelevia tuen tarpeita ja kuvata asumispalvelujärjestelmän toimivuutta. Haastateltujen kokemukset herättävät useita kehittämistarpeita ja toimenpide-ehdotuksia. Erilaisten asumispolkujen tyypittely tuo esille sen, että asumispalvelujärjestelmä tukee osaa mielenterveyskuntoutujista tuloksellisesti. Lähes puolet haastatelluista asui itsenäisesti omassa kodissaan tai vuokra-asunnossa. Toisaalta se paljastaa niiden kuntoutujien tarpeita, jotka ovat asumispalveluiden suurkuluttajia tai joille on vaikea löytää sopivaa tukea.
Erilaisia tukemisen menetelmiä sekä verkostotyötä tulisi kaikilla tasoilla vahvistaa, jotta oikeaan aikaan tarvittavaa tukea voitaisiin antaa paremmin.
Moniongelmaisten mielenterveyskuntoutujien asumisratkaisuissa tulisi kehittää turvallisuuden tunnetta, yksilöllistä tilaa ja omaa rauhaa. Erilaisia tukemisen menetelmiä sekä verkostotyötä tulisi kaikilla tasoilla vahvistaa, jotta oikeaan aikaan tarvittavaa tukea voitaisiin antaa paremmin. Ennakoivan tuen vahvistaminen oman tien kulkijoiden ryhmässä tulee vahvasti esille. Eri toimijoiden yhteistä koulutusta moniongelmaisten tuen parantamiseksi tulee lisätä. Palvelusuunnitelman säännöllisellä päivittämisellä voidaan tarkistaa, onko asumisratkaisut oikeassa suhteessa tarpeeseen. Kuntoutujille on suuri merkitys tukihenkilöiden, vertaistoimijoiden ja omaisten toiminnalla silloin, kun sitä on saatavilla.
Lähteet
Antikainen-Juntunen, E. (2005). Sosiaalityö psykiatrisessa työkyvyn arvioinnissa. Sosiaalityöntekijöiden käsitysten arviointi empowermentin näkökulmasta. Sosiaalipolitiikan laitos. Tampereen yliopisto.
Clapham, D. (2005). The Meaning of Housing. A Pathways Approach. Bristol: The Policy Press.
Johnson, G. (2010): Pathways from out of home care. Final Report n:o 147. Australian Housing and Urban Research Institute.
Kettunen, R. ym. (2006). Kuntoutumisen mahdollisuudet. Helsinki: WSOY.
Siitonen, J. (1999). Voimaantumisteorian perusteiden hahmottelua. Oulun yliopisto.
Niikko, A. (2003). Fenomengrafia kasvatustieteellisessä tutkimuksessa. Joensuu: Joensuun yliopisto N:o 85.
Kirjoittanut: Reetta Kettunen, projektivastaava, Asumispalvelusäätiö ASPA
Julkaistu alunperin Suuntaaja-verkkolehdessä 1/2011
