Perheet ovat Suomessa liian yksin. Vanhemmat uupuvat yrittäessään täyttää mahdottomia vaatimuksia. Tarvitsemme empaattisempaa suhtautumista pikkulapsiperheisiin.
Ihan itse olet sen lapsen tehnyt, niin huolehdit sitten myös.
Olisiko pitänyt ajatella jaksamista ennen kuin lisäännyit?
Jos et halua hoitaa lasta niin kyllä sille toinen perhe löytyy.
Nämä kommentit ovat perheaiheiselta keskustelupalstalta reilu 10 vuotta sitten, eräästä keskusteluketjusta, joka käsitteli tuoreen äidin uupumista ja yksinäisyyttä pikkuvauva-arjessa. Mukana oli myös ymmärtäväisiä ja kannustavia kommentteja, mutta valtaosa oli syyllistäviä, paheksuvia ja ärtyneitä. Aivan kuin äiti ei saisi koskaan osoittaa minkäänlaista heikkoutta: väsymystä, voimattomuutta, neuvottomuutta, avun tarvetta.
Mitä perhe-elämään tulee, Suomeen on rantautunut jostain kumman syystä vahva yksin pärjäämisen kulttuuri. Se koskee erityisesti äitejä. Äiti osaa, äiti pärjää, äiti jaksaa, sittenkin kun ei enää jaksa, niin kyllä jaksaa kun vaan viitsii. Asenne ratkaisee. Meillä on kyllä lapsilisät ja pitkä, verovaroin tuettu vanhempainvapaa, jotta vanhemmat voivat jäädä hoitamaan vauvaa kotiin. Mutta siihen se suunnilleen jääkin. Aivan kuin se (naurettavan pieni) rahasumma poistaisi muunlaisen tuen tarpeen kokonaan.
Tarvitsemme kipeästi empaattisempaa suhtautumista pikkulapsiperheisiin. Vauva-arki ja ruuhkavuodet ovat rankkoja, eikä kenenkään pitäisi yrittää selvitä niistä yksin tai vain ydinperheen voimalla. Lastenhoito ei ole yksilölaji, kuten Väestöliiton tutkimusjohtaja professori Anna Rotkirch on todennut. Lapset ovat uusia ihmisiä, uusia kansalaisia, tulevaisuutemme. Heihin tulee satsata.
Perheet jäävät yksin
Perheet ovat Suomessa liian yksin. Vanhemmat uupuvat yrittäessään pitää elämänsä palettia kasassa: on hoidettava oma vaativakin työ, koti ja lapset, ja lapsilla voi olla vielä erityistarpeita tai sairauksia. Omassa jaksamisessa voi olla ongelmaa, ja lisäksi monen on huolehdittava iäkkäistä vanhemmista, jotka voivat asua hyvinkin kaukana. Apua arkeen ei saa, vaikka pyytäisi, ellei sitten pysty maksamaan siitä itse. Ja sitten kun ja jos sitä apua alkaa tulla lastensuojelun kautta, se saattaa olla vääränlaista ja kuormittaa perhettä entisestään. Jos uupunut vanhempi tarvitsisi vaikkapa apua kodin siistinä pitämiseen, häntä ei auta perhetyöntekijä, joka tulee kerran viikossa pariksi tunniksi juttelemaan lastenkasvatuksesta. Akuuttiinkin hätään, esimerkiksi tilanteessa, jossa yksinhuoltaja on kaatunut ja loukannut jalkansa, apua arkeen saattaa joutua odottelemaan viikkoja tai kuukausia.
Moni sinnittelee itse hammasta purren. Suomessa elää sitkeänä myytti, jonka mukaan avun pyytäminen osoittaa heikkoutta. Jokainen Kunnon VanhempiTM (ja etenkin äiti) hoitaa lapsensa ja kotinsa itse, eikä etenkään koskaan väsy tai tunne ärtymystä. Myytin mukaan kukaan hyvä äiti ei huuda lapsilleen, ei paiskaa lelua seinään, ei itke raivosta tai turhautumisesta eikä halua lähteä viikonlopuksi lomalle perheestään. Hyvä äiti tekee lapselleen ruuat itse, siivoaa kotinsa itse, rakentaa joulutunnelman, askartelee pääsiäiskoristeet ja osallistuu vanhempainiltoihin ja kevätjuhliin. Hän on läsnä joka hetki, puhaltaa pipin ja etsii kadonneen lapasen parin ja jaksaa aina kuunnella mitä asiaa lapsella on, vaikka väsyttäisi kuinka.
Eihän tällaista kukaan toki ääneen sano. Kukaan ei suoraan ilmoita, että vanhemmilta (ja etenkin äideiltä) odotetaan tällaista. Mistään ei löydy listaa, mitä kaikkea äidin pitää jaksaa, tietää ja osata. Nämä ovat äänettömiä ja kirjoittamattomia sääntöjä, joiden rikkomisesta seuraa lievimmässä tapauksessa kulmien kohottelua, toisinaan taas suoranaista paheksuntaa tai jopa lastensuojeluilmoitus.
Kaikkein tragikoomisinta ja raivostuttavinta on, että usein lastensuojeluilmoitus tulee siinä vaiheessa, kun äiti (tai perhe) on niin uupunut taakkansa alle, että tapahtuu vakavia laiminlyöntejä. Ennen sitä perheen hätähuutoja tai avunpyyntöjä ei kuitenkaan ole otettu tosissaan, tai heille ei ole tarjottu apua tai tukea, vaikka jaksamisen ongelmat ovat olleet pitkän aikaa selvästi näkyvillä. Toisin sanoen, autetaan vasta sitten kun on ihan pakko, ja rankimmalla mahdollisella tavalla. Toisinaan ensimmäinen ja ainoa apu perheelle on ollut lapsen kiireellinen sijoitus ja sen jälkeen huostaanotto.
Muutama kymmenen vuotta sitten kunta maksoi tuoreelle äidille tai pikkulapsiperheelle kodinhoitajan, jos perheellä ei ollut varaa itse palkata apulaista. Nämä kodinhoitajat siivosivat, kokkasivat ja leikkivät lasten kanssa. He olivat usein opiskelijoita tai muita, jotka tarvitsivat lisätienestiä. Voisiko tällaisen systeemin ottaa uudelleen käyttöön? Kysyntää varmasti olisi, sekä työntekijä- että tarvitsijapuolella. Kodinhoitajien palkkaaminen tulisi ehkä kunnille kalliiksi, mutta säästö pidemmällä aikavälillä olisi huikea: vähemmän työntekijöiden poissaoloja lasten sairasteluiden takia, vähemmän lasten ja vanhempien jaksamisesta johtuvia mielenterveysongelmia, vähemmän huostaanottoja, vähemmän tarvetta lastensuojelullisille interventioille. Jotkut lapset voisivat olla kotihoidossa, joten päivähoitopaikkojen tarve vähenisi. (Ja ihan tosissaan, siihen ei tarvita korkeakoulutusta, että osaa keittää puuron tai viedä lapsen puistoon leikkimään.)
Toiveissa kannustava ilmapiiri perheitä kohtaan
Mutta ennen kaikkea toivoisin, että yleinen ilmapiiri ja asenne äitejä ja perheitä kohtaan muuttuisi kannustavampaan, positiivisempaan suuntaan. Toivoisin, että ihmiset auttaisivat toisiaan enemmän, kysyisivät, tarvitseeko naapurin lapsiperheen äiti välillä omaa aikaa ja tarjoutuisivat ottamaan pieniä lapsia hetkeksi hoitoon. Kunpa äitejä todella kuunneltaisiin, kun he neuvolassa kertovat väsymyksestä ja yksinäisyydestä, eikä tarvitsisi pelätä, että neuvola tekee lastensuojeluilmoituksen. Joskus sekin auttaa jaksamaan, kun joku vain kuuntelee ja ymmärtää.
Minulla kävi hyvä tuuri ensimmäisen lapseni synnyttyä. Vaikka olin nuori ensisynnyttäjä ja turvaverkkoni olivat käytännössä olemattomat, sain tukea paikkakuntani Ensi- ja turvakodin Baby blues -ryhmästä. Lisäksi neuvolasta suositeltiin perhetyötä, ja me saimme kotiin ihanan, empaattisen perhetyöntekijän. Hän kävi meillä kahdesti viikossa, sylitteli vauvaa ja jutteli kanssamme uuden arjen haasteista. Hänellä oli taito valaa uskoa meihin tuoreisiin vanhempiin ja saada meidät tuntemaan, ettemme ole yksin tässä tilanteessa tai jotenkin epäonnistuneita, kun ”jouduimme” pyytämään perhetyöstä apua.
Kun muutimme uuteen asuntoon lapsen ollessa puolivuotias, meille sattui naapuriksi oikea pelastava enkeli: reipas eläkeläisrouva, jonka kanssa juttelimme pihalla aina tavatessamme. Hän ilmoitti heti, että voi ottaa vauvan hoitoon aina kun tarvitsemme vapaata. Ja otti sitten myös. Saimme vapaaillan silloin tällöin, ja rouvasta tuli tärkeä ”mummi” lapsellemme.
Juuri tällaista toimintaa tarvitaan enemmän. Naapuriapua, sukulaisten apua, tuttavaperheen kuulumisten kyselyä ja avun tarjoamista jo ennen kuin on pyydettykään. Enemmän perhepuistoja, perhekahviloita, pikkulasten vanhemmille suunnattuja rentoja kokoontumisia, joihin voisi vaikka ottaa vapaaehtoisia eläkeläisiä mukaan. Neuvolan perhetyö ja kolmas sektori voisivat sitten täydentää palettia omalla toiminnallaan.
Vanhemmatkin ovat vain ihmisiä. Hekin väsyvät, turhautuvat, suuttuvat ja uupuvat. Ja jos heiltä vaaditaan päivittäin yli-inhimillisiä ponnisteluja ja inhimillisten tunteiden tukahduttamista, romahdus on jossain vaiheessa vuorenvarma. Ja niiden romahdusten laskua maksellaan pitkään — sukupolvesta toiseen.
Katariina
Omat avaimet 4 You:n vanhemmuuden tuen toimintaan osallistunut vanhempi
