Olen Ilona, minulla on mies, 3 kissapoikaa ja 3 pyörää ajoittain alla, liikun ulkona sähkömopolla.
Kun kokemustoimijakollegani Riikka kirjoitti kesällä blogitekstin Saako runkata, minulle tuli heti mieleen, että miten on, saako vammainen haluta lasta. Etenkin kun aiheesta on monenlaista omakohtaista kokemusta, eikä siitä kovin paljon edelleenkään puhuta.
Olen myös joskus aikaisemmin kysynyt itseltäni, onko minulla oikeus haluta lasta. Silloin en vielä tiennyt, että YK:n vammaissopimuksen artikla 23 turvaa vammaisen henkilön oikeuden vanhemmuuteen yhdenvertaisesti muun väestön kanssa.
Usein ihmiset kyselevät nuorelta parilta jälkikasvuaikeista. Mutta vammaiselta ei välttämättä kysytä. Loukkaa, kun oletetaan, ettei lapsihaaveet kuulu vammaiselle. Muistan, kun minulta kysyttiin lapsisuunnitelmista, miten suuri ilo oli kertoa ihmisille, että joo, kyllä myö yritetään. Suuni menee hymyyn edelleen. Jotenkin tätä lapsiasiaa ei ollut helppo itse ottaa puheeksi, ehkä siksi, että ei voinut olla varma vastapuolen suhtautumisesta. Mutta kun siitä kysyttiin, kerroin auliisti, aivan kuin kaikki haaveet olisivat ääneen puhumalla heränneet eloon. Ja se tuntui hyvälle. Toisaalta, lapsista utelu on monesti herkkä aihe lapsettomalle, välttämättä aina ei kannata kysyä.
Muistan myös, miten mukavaa oli yhdessä mieheni kanssa haaveilla lapsista. Nimiäkin mietimme, tytölle keksimme ihan uniikin nimen. Ja kun mopolla ajelin milloin missäkin, mietin aina että tänne joskus lapseni tuon, täällä teemme yhdessä sitä ja tätä. Haaveilu on iso ilo. Kenenkään haaveita ei saisi koskaan lytätä ja haaveille täytyisi jättää mahdollisuus toteutua. Jos sanotaan, että älä nyt tollaisia puhu, unohda, tuo ei voi kuitenkaan toteutua, on kuin haaveilta leikkattaisiin siivet. Toivon siis herkkyyttä jokaisen haaveiden kuulemiseen.
Emme saaneet raskautta alkamaan omin keinoin eikä myöskään hedelmällisyyshoitojen avulla. Kestin hyvin hoidot, ne eivät aiheuttaneet fyysisiä sivuvaikutuksia. Tai sitten aika kultaa muistot. Mutta sen muistan aina, kun selvisi, että tarvitsisimme lahjamunasoluja ja ensimmäisellä klinikalla meille sanottiin, että niitä annetaan vain terveille. Silloin menin sanattomaksi. Mieheni yritti puolestani selittää, että enhän minä ole sairas, minulla on vain cp-vamma.
No, rahalla saa ja mopolla pääsee, menimme sitten yksityiselle. Siellä lahjamunasoluhoitojen edellytyksenä oli psykologin haastattelu. Ai että jännitti. Mutta hyvin se meni, psykologi katsoi meidät kelvollisiksi lahjamunasoluhoitoihin ja kai samalla myös kelvollisiksi vanhemmiksi.
Kelvolliseksi vanhemmaksi, vaikka en pystyisikään juoksemaan lapseni perässä. Ehkä juokseminen ei sittenkään ole tärkeintä vanhemmuudessa, ehkä minulla on muita hyvän äidin avuja. Eikä pidä unohtaa, että apua on saatavilla, ei tarvitse pärjätä yksin. Tätä oli joidenkin vaikea ymmärtää. Ihmettelyjen lisäksi kerrottiin suoraan, että minun ei pitäisi hankkia lasta yhteiskunnan elätettäväksi. Ja huokailuja, että parempi näin, ehkä näin oli tarkoitettu, kun en useankaan alkionsiirron jälkeen tullut raskaaksi. Ehkä tosiaan oli parempi niin, mutta ei se siinä tilanteessa lohduttanut.
Nyt olen ymmärtänyt, että onneen ei tarvita lasta. Tunnen itseni tarpeelliseksi, kun saan toimia Aspan kokemustoimijana ja tehdä vapaaehtoistyötä cp-yhdistyksessä. Kuitenkin suru lapsettomuudesta kulkee jossain syvällä aina mukana. Ei kuitenkaan päällimmäisenä, saan niin paljon iloa monesta muusta asiasta. Ja kun ajattelee tätä nykyistä maailman menoa, niin voi olla hyväkin, että emme saaneet lasta, on ainakin huolia vähemmän. Ymmärrän myös, että ei elämä lapsen kanssa aina niin helppoa olisi ollut.
Ehkä joskus hankin tyttökissan, joka saa nimekseen haaveidemme tyttären nimen. Haaveillaan ja kuunnellaan, haaveet kehrää.
Ilona Ihaksi
Voimaa seksuaalisuudesta -hankkeen ja Mielekäs-toiminnan kokemustoimija
