Kuinka paljon aikaa menee koulutus- ja virkistysviikonlopun suunnitteluun ja järjestämiseen noin kymmenelle hengelle Helsingissä? Äkkiseltään kuviteltuna ei kovinkaan paljon. Varataan vain hotelli, kokoustilat, ruuat, työnohjaus ja suunnitellaan koulutus. Hankitaan matkaliput, toimitetaan ohjelma osallistujille ja hokkus pokkus, valmista tuli. Ja Helsinkihän suorastaan pursuaa aktiviteetteja ja virkistäytymismahdollisuuksia, joten helppoa kuin herukoiden poiminta. Vai onko sittenkään, kun puolet osallistujista liikkuu pyörätuolilla? Sen jälkeen mikään ei olekaan enää yksinkertaista. Sen sain kokea, kun järjestin koulutus – ja virkistysviikonlopun Mielekäs-toiminnan vapaaehtoistyöntekijöille.
Ensimmäinen este. Onko hotellissa riittävästi esteettömiä huoneita? Onko huoneet ihan oikeasti esteettömiä, vaikka henkilökunta niin sanoo? Pitäisikö jonkun käydä tsekkaamassa ne etukäteen?
Toinen este. Helsingissä on monta keilahallia, ja kätevintä olisi valita se hotellia lähin, mutta keilahallista puuttuu vierityskouru. Seuraavaksi lähimmässä keilahallissa hissi on käytössä vain osan aikaa ja kolmannessa ei ole hissiä ollenkaan. Neljänteen on pitkä matka, pitäisi mennä ratikalla, mutta ratikkaan on hankala nousta usealla pyörätuolilla.
Kolmas este. Espoossa olisi esteetön keilahalli, mutta millä sinne asti mennään, kun aikataulu on tiukka? Inva-taksin saaminen ajallaan neljälle pyörätuolilla liikkuvalle on haastavaa.
Ratkaisu. Lähdemme metrolla Myllypuroon keilaamaan. Metrot ovat tilavia ja esteettömiä ja kulkevat vielä suht ajallaan ja pyörätuolinkäyttäjät matkustavat niissä ilmaisiksi. Kätevää. Toki Myllypurossakin on haasteensa. Keilahallissa on inva-wc vain yhdessä kerroksessa, hissikin vähän mutkan takana ja ahdas, hankalasti avautuvat ovet, ahtaat oviaukot ja pari liian korkeaa kynnystä, mutta menköön.
Neljäs este. Esteettömien pakohuoneiden ja ravintoloiden etsintä ei ollut yhtään sen helpompaa.
Kuinka kauan minulla meni selvittää mahdollisimman esteetöntä keilailupaikkaa, pakohuonetta, ravintolaa ja niihin kulkemista? Ihan liian kauan. Joka ikiseen paikkaan piti soittaa, koska nettisivuillehan ei tietenkään kehtaa laittaa, että ”tilamme ei ole esteetön, koska sisäänkäynnin yhteydessä on kolme porrasta”, vaikka tieto helpottaisi suuresti liikuntavammaisia. Jos sivuilla olisi tietoa, jokainen voisi itse arvioida, pystyykö tulemaan sisälle vai viekö rahat naapuripaikkaan tai Espooseen. Manuaalisella pyörätuolilla saattaa vielä salilla käyneen avustajan kanssa päästä ne kolme porrasta, sähköpyörätuolilla ei voi edes yrittää.
Viides este. Myöskään niissä paikoissa, joissa esteettömyysasiat oli suht mallikkaasti hoidettu, maininta esteettömyydestä puuttui nettisivuilta, lukuun ottamatta hotellia, jossa asia oli hoidettu esimerkillisesti.
Kuudes este. Jos tieto esteettömyydestä löytyy, voiko siihen luottaa? Minun ja vapaaehtoisten kokemuksen mukaan ei lähellekään aina. Tulee mieleen eräskin tapahtuma, jossa henkilökunnan toimesta luvattiin esteetön kokemus kera inva-wc:n. Wc löytyi kyllä, mutta se oli lukossa, ja kellään ei ollut siihen avainta. Kun avain vihdoin löytyi ja ovi saatiin auki, huomattiin, että wc toimiikin tavaravarastona, ja ennen kuin asiakkaani pääsi tarpeilleen, sain raahata wc:stä ulos toriteltan osia melkoisen nipun. Minulla olisi siinä kohtaa ollut jo kuset lahkeessa. Asiakkaani oli onneksi harjaantunut pidättäjä.
Meneekö yrittäjillä maassamme niin hyvin, että heillä on varaa unohtaa ja ohittaa liikuntavammaiset asiakkaat kokonaan? Satsaus esteettömyyteen ei lisää pelkästään liikuntavammaisten mahdollisuuksia, se helpottaa meidän jokaisen elämää. Sähköisesti aukeavat ovet ovat esimerkiksi hirveän käteviä myös lastenvaunuja työntäville, kauppakasseja kantaville ja vaikkapa lapsille ja vanhuksille, joiden käsivoimat eivät riitä avaamaan raskaita ovia, näkövammaisista puhumattakaan.
Koen olevani todella etuoikeutettu, kun voin varata ravintolasta pöydän miettimättä, onko ravintolassa portaita tai korkeita kynnyksiä. Onko ravintolassa riittävän leveä oviaukko, että mahdun ylipäätään sisään tai pääsenkö ruuan jälkeen paskalle, vai pidättelenkö kotiin asti. Voin myös aina istua muun seurueen kanssa samassa pöydässä, koska minulla ei ole vaikeuksia mennä korokkeen päällä olevaan ahtaaseen loossiin.
Mitä sinä voisit tehdä esteettömyyden eteen? Minä annan palautetta yrityksille, jotka eivät mainitse esteettömyystietoja nettisivuillaan. Moni ottaa neuvon ilolla vastaan, ja lupaa hoitaa asian kuntoon. Keilahallikin aikoi hommata vierityskourun. Ehkä kyse ei olekaan välinpitämättömyydestä, vaan tiedon puutteesta.
Maija-Kaisa Pitkänen työskentelee Aspa-säätiön kehittämissuunnittelijana Mielekäs-toiminnassa, joka yrittää järjestää mahdollisimman esteetöntä ja saavutettavaa vapaa-ajantoimintaa arkeen ja asumiseen tukea tarvitseville.
